Soiden ja metsien pienipiirteinen maisema

Rajaseudun luonto on pienipiirteistä. Metsän sylissä on suo, ja kulkija tuntee olevansa maiseman sisällä. Maisema vaihtuu: kangasmetsä vaihettuu suon reunan kautta pieneksi avosuoksi. Seuraavan metsän sisältä voikin löytyä puro, metsän reunasta lähde, naavainen korpi tai seuraavalta suolta pieni lampi. Matka on lyhyt monenlaisten luontotyyppien maailmaan.

Vienan ja Kainuun raja noudattelee Maanselän vedenjakajaa jolta vedet virtaavat sekä Itämereen että Vienanmereen. Vedenjakaja ei ole jyrkkäpiirteinen, vaan loiva, maastossa huomaamaton ylänköalue. Ylänkö kohoaa keskimäärin 150 - 250 metriä merenpinnan yläpuolelle, joskin Kainuun puolella yksittäiset vaarat saattavat kohota 350-400 metrin korkeuteen merenpinnasta.

Kallioperä on yleensä hapanta gneissigraniittia, johon Kuhmon liuskevyöhyke serpentiniittikivineen ja Kostamuksen rautamalmiesiintymä tuovat poikkeuksen. Kallioperän iäksi on arvioitu 2700- 3100 miljoonaa vuotta, maaperä on syntynyt viimeisen mannerjäätikön vetäytyessä 8000-10 000 vuotta vuotta sitten. Metsäsaarekkeet ovat pitkänomaisia moreeniselänteitä, drumliineja, tai kumpuilevia moreenimaita ja syntyivät mannerjäätikön muovaamana. Mäntyvaltaiset harjut, jotka ulottuvat Vienasta Kainuuseen, noudattelevat myös jäätikön kulkusuuntaa.

Luonnonmaisema-alueena Itä-Kainuun järvialue sijoittuu Kainuuta pohjois-eteläsuunnassa halkovan, kallioperältään rehevämmän vaarajakson itäpuolelle. Saman vedenjakajan itärinteellä sijaitseva läntinen Viena on luonnonmaisemaltaan hyvin samankaltainen. Aivan rajan itäpuolella maasto on korkeampaa, mutta laskee kohti Vienanmerta. Kostamuksen luonnonsuojelualueen korkein kohta on 290 mmpy, ja itäänpäin Kuittijärvillä enää 102 mmpy. Kallioperän erilaiset korkeusvaihtelut, jyrkät rinteet, pienet kurut ja purolaaksot ovat tyypillisiä. Vaikeapääsyisyys on vaikuttanut osaltaan alueen erämaisen luonteen säilymiseen.

Pohjoistaigaa

Itäinen Kainuu Suomessa ja Vienan Karjala Venäjällä kuuluvat pääosin keskiboreaaliseen kasvillisuusvyöhykkeeseen. Se on havumetsävyöhykkeen ydinaluetta ja ulottuu samoilla leveyspiireillä aina Siperiaan ja Pohjois-Amerikkaan saakka. Alueen pohjoisosa on jo pohjoisboreaalista vyöhykettä. Venäjällä näistä kummastakin vyöhykkeestä käytetään nimitystä pohjoistaiga.

Alue on vaihettumisvyöhykettä, jossa kohtaavat monen eteläisen ja pohjoisen lajin levinneisyysalueet. Kasvillisuudessa pohjoisuus ilmenee mm. kosteikkolajien ja Vienassa erityisesti rinnesoiden yleistymisenä. Sen voi havaita esimerkiksi kankailla kasvavasta suopursusta. Eteläisiä lajeja ovat harjumaiden ja rehevien vaarojen kielo sekä valkolehdokki. Itäisen mannerilmaston kasvilajeja on soiden kaunis, valkokukkainen vaivero.

Yksi Suomen eläimistön tärkeistä elementeistä on ns. siperialainen eläintyyppi, jonka levinneisyyden painopistealueita ovat rajanläheiset seudut, mm. Kainuun keski- ja itäosa. Kainuun eläimistössä tämä itäisyys ilmenee mm. eräiden pikkunisäkäslajien - kuten metsäsopulin sekä puna- ja harmaakuvemyyrän - runsautena.

Vedet

Itärajan maiseman tunnuspiirteitä on pienehköjen reittivesien ja järvien runsaus. Järvet ovat enimmäkseen niukkaravinteisia. Tyypillistä vesiluontoa ovat myös pienvedet, kuten erilaiset purot, pienet lammet ja järvet sekä lähteet.

Itä-Kainuussa on kaksi suurta järvireittiä: Sotkamon reitin latvavedet Kuhmossa ja Hyrynsalmen reitin latvavedet Suomussalmella, jotka virtaavat Oulujärven kautta Pohjanlahteen. Aivan itärajan tuntumasta latvapurot ja pienet lammet laskevat Venäjän puolelle. Suurinta osaa Kuhmon vesistöistä ei säännöstellä lainkaan, Hyrynsalmen reitin suurimmat järvet ovat säännöstelyn piirissä. Vapaina virtaavia koskivesiä Itä-Kainuussa on parisenkymmentä. Koskien luonnontilaan ovat jossain määrin vaikuttaneet tervankuljetusta ja uittoa varten tehdyt rakenteet, mutta koskia on kunnostettu luonnontilaista muistuttaviksi. Luonnontilan muuttumista ovat aiheuttaneet myös metsäojitukset.

Kalevalan alueella on neljä päävesistöreittiä: Venehjärven, Pistojoen, Vuonnisjoen ja Livo- ja Tollonjoen reitit. Kostamuksen luonnonpuiston itäpuolella on pitkä järviketju - Kiitehenjärvi, Luvajärvi, Kiimasjärvi ja Njuokkijärvi niitä yhdistävine jokineen. Järvet ja lammet ovat niukkaravinteisia, kirkasvetisiä ja matalia. Suurimmat järvet ovat hiekkarantaisia. Metsämaisemaan kuuluvat lukuisat hiekkapohjaiset pienet purot. Puronvarret rikastuttavat metsäluontoa rehevämmällä kasvillisuudellaan. Kostamuksen kombinaatin jätevedet aiheuttavat lieviä ekologisia muutoksia vesien luonnontilaan aina Kuittijärveen asti, samoin kaupungin jätevedet rehevöittävät Nuokkijärven reittiä. Tuoreet metsänhakkuut aiheuttavat myös vesistövaikutuksia.

Vanhoja luonnonmetsiä

Itäisen Kainuun ja läntisen Vienan metsät ovat pääosin mäntymetsiä tai mäntyvaltaisia sekametsiä, mutta myös kuusikoita tavataan. Alueen luonnon erityispiirteenä ovat vanhat luonnonmetsät, jotka ovat kehittyneet pitkän ajan kuluessa. Vanha metsä ja sen lahopuusto ylläpitää herkkää ravintoketjua, jonka eri tasojen lajit ovat riippuvaisia toisistaan. Toisaalta maisematason tärkeät luonnonmetsien ominaisuudet, kuten metsäalueiden yhtenäisyys, metsän sulkeutuneisuus ja erilaiset reunavyöhykkeet ovat tärkeitä vanhojen metsien lajien kannalta.

Luonnontilaisena kehittyneen metsän ikä- ja puulajirakenne poikkeaa talousmetsästä. Vanhat puuyksilöt, järeät lehtipuut ja nuoremmat puut ovat läsnä yhtäaikaa. Lehtipuina on yleisimmin koivua, haapaa ja raitaa. Puusto uudistuu metsän sisällä joko pienaukoista tai metsäpaloista, joten osa metsästä voi olla nuortakin.

Vienan Karjalan laajemmat metsät jatkuvat Suomen puolelle ekologisten käytävien verkostona. Luonnonmetsät Karjalassa ovat moni-ilmeisiä: kankaiden laella voi olla nuoria, palaneita männiköitä tai 500-600-vuotiaita aihkeja. Kosteasta puronotkossa on kuusikoita, jotka ovat säilyneet palamatta useita satoja vuosia. Kainuun ja Vienan vanhat metsät ovat Euroopan viimeisten luonnontilaisten havumetsien läntisimpiä saarekkeita.

Ihmisvaikutus Vienan metsissä näihin päiviin saakka on ollut vähäistä. Vuosisadan alussa tehtiin harsintahakkuita, joiden vaikutukset näkyvät lähinnä vesireittien varsilla. Kylien lähiympäristöistä on kerätty poltto- ja rakennuspuuta, jolloin kylien väliset metsäseudut jäivät koskemattomiksi. Pihkanvalutus hartsi- ja liimateollisuuden tarpeisiin on ollut joillakin alueilla merkittävä metsänkäyttömuoto.

Itä-Kainuussa metsäkuvaan vaikuttaa intensiivisempi käyttöhistoria. Laajat metsäalueet ovat olleet talouskäytössä 1950-luvulta lähtien ja käsittely on sisältänyt avohakkuita, aurauksia ja soiden ojituksia. Vanhojen metsien rakenteessa on havaittavissa myös piirteitä vanhemmista metsänkäyttömuodoista, kuten kaskeamisesta, tervanpoltosta sekä viime vuosisadan vaihteen eriasteisista valikoivista hakkuista.

Korpia ja aapasoita

Suot ovat kasvillisuudeltaan rikkaita elinympäristöjä. Eri suotyyppejä erotetaan miltei sata, kun taas metsätyyppejä on kymmenkunta. Kainuun ja Vienan suot ovat enimmäkseen aapasoita. Kainuun aapasuot ovat keskustastaan hieman kuivempia kuin Lapin aapasuot. Hyllyvän märät rimmet ja niitä erottavat mätäsjonot, jänteet, ovat Kainuun soissa heikommin kehittyneitä. Aapasoiden reunat vaihettuvat vähitellen metsäsaarekkeen tiheämpään puustoon. Monet eläimet ja kasvit hyötyvät reunan suojaisista olosuhteista. Tällaisen reunavaikutuksen runsaus onkin alueen soille ominaista.

Suomaisemaan kuuluvat myös hyllyvärantaiset, rahkasammalreunaiset lammet sekä luhta- ja korpirantaiset puronvarret. Kainuu ja Viena ovat myös synkkien, naavaisten korpimetsien maata. Rehevyyttäkin löytyy soilta pieninä helminä, yleensä muutamien aarien suuruisina monilajisina lettolaikkuina.

Lähde: http://www.metsa.fi/page.asp?Section=2538

Lauri Kivelä