Olen viihtynyt metsän siimeksessä aivan lapsesta asti. En edes muista, koska olen ekan kerran kiivennyt puuhun. Se tapahtui veljeni ja hänen kavereidensa seurassa. Ensin katsottiin sopiva koivu; noin viisi metriä pitkä, alaosasta noin neljän tuuman vahvuinen. Sinne sitten kiivettiin yksitellen niin pitkälle latvaan,että se alkoi huojua. Hyvä ote latvuksesta ja potkaisu kylkeen. Niin sitä tultiin "hissillä" alas. Minä kun olin sellainen laiha rääpäle, niin eihän se minun painolla aina alas asti tullut. Jollain konstin minut sieltä aina alas saatiin, ilman vanhempien ihmisten apua, tietenkin.
Kotini lähellä oleva Ahosten-järvi on jäänyt mieleen sen pitkästä laiturista. Siitä oli joku suuruudenhullu tehnyt niin pitkän, että se oli aina osittain veden alla. Vesi oli hurjan tummaa, mutta hyvän tuoksuista. Joidenkin miesten hajuvesi tai partavesi tuoksuu samanlaiselta nykyisin. Tuleekin aina mieleen lapsuusajan soinen järvi, kun joku leuhottaa ohi jättäen ilmaan leijumaan suon aromit.
Syksyinen luonto kuulaine auringonvaloineen yhdistyy aina puolukan poimintaan ja sienestykseen. Ne retket olivat sellaisia koko päivän retkiä. Nämä syksyiset, kirkkaat päivät ovat olleet aina sellaisia, että metsään on painuttava. Muuten tuntuu, että talvi tulee ilman hyvästien jättöä metsälle talven ajaksi. Talvella kun ei pysty joka puskan juureen kurkistelemaan.
Toinen mahtava aika on toukokuun seutu. Silloin jaksaa vielä silmäillä joka ikisen esiin pistävän kasvin alun. Heräävän luonnon tuoksu on jostain kumman syystä olevinaan huikean hyvän tuoksuinen. Eihän siinä tuoksu kuin edellisen vuoden maatuneet kasvien osat. Siitä tulee kuitenkin mieleen alkavan kesän lähestyminen. Ensimmäisien puutarha- tai metsänkunnostustöiden aikaan minua on turha tulla sisätiloihin houkuttelemaan. Pimeys tulee pikku hiljaa hiipien, katse tottuu hämäryyteen. Puolen yön aikaan on pakko luovuttaa vähäksi aikaa, kun silmä ei enää erota taimea rikkaruohosta.
Joskus vielä haluan lähteä aivan yksin vaeltamaan erämaahan. Olen suunnitellut sitä kaikessa rauhassa. Luonnosta saa eniten irti, kun pääsee tarpeeksi syvälle. Siinä ei kaipaa toista ihmistä. Ääniä ei saa tulla muusta kuin omista askelista ja askareista sekä luonnon elämästä. Yhden sellaisen reissun teen ja olen vähän aikaa tyytyväinen. Sitten saa tulla taas muutkin mukaan.
Tiina Koski
LYO
Tässäpä teille terapiakuva. Otin sen Rukalla vuosi sitten. Tämä on nyt työpöydän kuvana. Tulee mahtava fiilis, kun aukaisen tietsikan ja tämä kirkas kuva tulee näyttöön. Kokeilkaa.
Kommentit